Bridgetown, Barbados 15.12.2004 - 8.1.2005

Tunnelmat Necesessä Atlantin ylityksen jälkeen olivat erittäin väsyneet ja totta kai helpottuneet.
25 vuorokautta huonolla nukkumisella tuntui luissa ja ytimissä.

Minä mielessäni ajattelin jo kauhulla Tyynen Valtameren ylitystä joka tulisi olemaan pidempi legi kuin tämä. Mutta kuten jokainen tietää, aika kuultaa muistot. Näin tulisi varmaan käymään tällekin asialle. Muutama kuukausi uusissa paikoissa, lämpöisissä vesissä tekisi tehtävänsä, ja tietysti kunnon lepääminen.

Heti ankkuroituamme veneen Kari halusi nähdä Necessen pohjan. Meillä oli ollut loppumatkasta sellainen tunne, että jokin jarrutti menoamme. Koko veneen pohja oli täynnä pitkäkaulasimpukoita. Siinä syy veneen hitauteen! Ei muuta kun raaputtamaan.

Carlisle Bay jossa veneemme oli ankkurissa oli paljon muitakin veneitä, tuttuja ja tuntemattomia. Veneestämme rannalle oli matkaa noin 150 metriä jonka matkasimme jollalla. Täällä saimme ensimmäistä kertaa tuntumaa maininkeihin ja jollalla rantautumiseen. Melko nopeasti opimme ajoittamaan rantautumisen niin, että emme kastuneet aivan kokonaan. Täysin kuivana emme siitä koskaan selvinneet. Vedimme jollan rannalle ja useasti jätimme sen lukitsematta. Luottaen hyvään onneen. Välillä ajoimme jokea pitkin suoraan keskustaan. Muutaman kerran jätimme jollan lukitsematta ja aina takaisin tullessamme löysimme jollan irrallaan. Ihmettelimme miten paalusolmu voi niin helposti aueta suojaisessa satamassa. Lopulta lukitsimme jollamme aina kun tulimme keskustaan asti.

Bridgetownin keskustasta löytyi kaikki tarvittavat kaupat mitä tarvitsimme. Tosin venetarvikeliikkeitä emme löytäneet kun yhden.

Erään kerran kun olimme etsimässä moottorin kuparitiivisteitä tapasimme miehen jolta tiedustelimme mistä voisimme löytää tarvitsemiamme osia. Kaveri totesi, että hän lähtee näyttämään, hypätkää kyytiin. Niin ajoimme kaverin kyydissä autotarvikeliikkeeseen joka sijaitsi jossain kaupungin laidalla. Sieltä löytyi tiivisteet. Kaveri toi meidät takaisin keskustaan ja kun tiedustelimme mitä olimme velkaa hän huikkasi kättä ja totesi, että emme mitään. Jälkeenpäin selvisi, että olimme olleet erään Michael Hasselin kyydissä. Hän työskentelee isänsä omistamassa Willies´s Diving and Marina Services:ssä.

Meidän lisäksemme ankkurissa oli myös toinen suomalainen vene, Aruru Tampereelta. Olimme tavanneet heidät jo La Gomeralla. Heidän suunnitelmansa oli viettää seuraava vuosi Karibian vesillä. Erään kerran kun keskustelimme erään Arurun miehistön jäsenen kanssa selvisi, että olimme olleet pari vuotta sitten kummityttöni Maiju-Leenan 1 v syntymäpäivillä. Näin on maailma pieni!

Yhtenä päivänä matkasimme Jensin, Lucian, Anan ja Beaten kanssa kohti Harrison´s Cave tippukiviluolaa. Hyppäsimme paikallisen bussin kyytiin ja matkasimme vajaan tunnin verran saaren keskiosaan.

Paikka oli keskellä vihreätä metsää. Syvälle maan uumeniin menimme junan kyydissä. Matka kesti vajaa puoli tuntia. Ihan mukava ja uusi kokemus ainakin minulle joka en ollut ennen nähnyt tippukivestä muodostuneita pylväitä, maanalaisia jokia ja järviä.

Jouluaaton vietimme muiden skandinaavisten veneiden kanssa rannalla. Jokainen venekunta oli tehnyt omanlaista jouluruokaa jota sitten syötiin. Tarjolla oli mm. silliä, riisipuuroa ja glögiä. Ainoastaan lumi ja pakkanen puuttuivat.

Vesi oli lämmintä ja kirkasta. Necessen kölin alla oli 5 metriä vettä ja pohja näkyi aivan selvästi. Kalaparvien ja kilpikonnien menoa oli mukava katsella.

Aamuisin, päivän valjetessa, noin klo 6.30 heräsimme useasti siihen kun paikalliset kävivät rannalla uimassa. He olivat kovia uimaan. Mustia päitä näkyi siellä täällä veneiden välissä.

Lähelle rantaa muutaman metrin syvyyteen oli upotettu muutama vene sukeltajia ja snorklaajia varten. Niihin oli alkanut kasvaa korallia ja värillisiä kaloja uiskenteli siellä täällä. Erikoista näille kaloille oli se, että ne tulivat kerjäämään syötävää! Monet sukeltajat olivat syöttäneet niille leipää. Minä, uutena harrastajana, meinasin tukehtua maskiini kun kalat tulivat aivan liki.

Atlantin ylityksen aikana olimme törmänneet yhteen torakkaan. Tänne päästyämme niitä vilisteli jo siellä täällä. Päivisin niitä ei juurikaan näkynyt mutta pimeän tultua ne ilmestyivät piiloistaan. Tehokkaaksi kehuttu boorihappo ja sokeroitu maito yhdistelmä ei ollut tehonnut. Paikallisesta marketista ostimme ison spray pullon myrkkyä jota suihkutimme kaikkiin säilytystiloihin ja pilssiin. Johan alkoi vaikuttaa. Enää löytyi vain kuolleita torakoita. Taistelu torakoita vastaan oli tällä
erää 1 – 0, meidän hyväksi.

Olimme viettäneet täällä Joulun ja Uuden Vuoden. Mielestämme olimme olleet täällä jo ihan tarpeeksi kauan. Syy miksi emme päässeet jatkamaan matkaa oli Marikan VISA kortti. Korttia oli jo odotettu Kanarialle. Huonolla menestyksellä. Nyt oli vuorossa Bridgetownin Main Post Office ja Poste Restante. Korttia ei vaan kuulunut. Lieneekö syynä joulu vai uusi vuosi.

Viereemme oli tullut hollantilainen vene. Isä, äiti ja neljä pientä lasta iältään 4 – 7 vuotiaita. He olivat ylittäneet Atlantin! Se oli meistä hatun noston arvoinen juttu. Hyvä, että vene oli saatu ankkuriin kun toinen vanhemmista lapsista lähti uiden kohti rantaa. Toinen nuorimmaisista oli mennyt veneen perässä olevaan jollaan ja huusi naama punaisena kun ei päässyt pois. Vanhempia tilanne ei tuntunut huolettavan ollenkaan. Ehkä meidän, lapsettoman pariskunnan, silmissä tilanne näytti karkaavan käsistä.

Lauantaina 8.1. klo 16.00 nostimme ankkurin ja suuntasimme Necessen keulan kohti länttä ja Bequian saarta. Netistä olimme tarkistaneet säätilanteen ja luvassa oli heikkoa itätuulta. Olimme varautuneet koneella ajoon. Matkaa ei ollut kuin 90 mpk. Ykkösreivillä lähdimme matkaan. Vene kulki mukavan kevyesti. Syynä lienee puhdas veneen pohja. Ennen pimeän tuloa laitoimme varmuuden vuoksi kakkosreivin. Mielestämme tuuli oli enemmän kuin heikkoa. Vene kulki reipasta vauhtia reivattunakin. Jossain vaiheessa yötä Kari totesi, että otetaan purjeet alas vielä kun voimme. Ja hyvä niin, sillä vauhti tuntui vain kiihtyvän. Pelkällä mastolla menimme 7 solmun vauhtia! Onneksi tuuli oli myötäinen ja ranta vielä aika kaukana. Laskimme veneen perään ankkaroliinan tasoittamaan ja hidastamaan hieman menoamme. Tällä vauhdilla saapuisimme pimeän aikaan Bequiaan ja sitä me emme halunneet. Aamun valjetessa tuuli oli jo hieman tyyntynyt. Ristiaallokko Bequian ja St. Vincentin salmessa oli melkoinen. Isoa purjetta olisi ollut hankala nostaa ylös joten ajoimme pelkällä keulapurjeella.

Kello 10.00 laskimme ankkurin onnistuneesti alas. Muutaman kerran olimme jo yrittäneet ankkuroitua mutta emme saaneet ankkuria pitämään. Nyt tuntui, että se oli tukevasti hiekassa.

Yö oli mennyt todella huonolla nukkumisella joten päätimme ottaa pienet unet ennen tulliin ja passien tarkastukseen menoa.